Free Books Library - IHTIANDR.INFO

Your last read book was:

You dont read books at this site.

Total books on site: about 20000

You can read and download its for free!

Browse book by author: A B C D E F G H I J K L M N O P Q R S T U V W X Y Z 
Canth, Minna / Anna Liisa; Kotoa pois
Sekö sitten on tarkoituksesi, että saatat minut
kuritushuoneesen? Täytyy sanoa--sinä olet tosiaan hyvin jalomielinen.

MIKKO. Ehk'ei tarvitse mennä niin pitkälle. Kenties jo riittää, jos
isäsi ja Johannes saavat tietää sinun salaiset asiasi.

(Anna Liisa vaikenee neuvottomana.)

MIKKO. Vai mitä luulet? Eiköhän tule teille silloin jo ero?

ANNA LIISA. Tulee. Kaiken varmaan meille silloin tulee ero.

MIKKO. Sitä minäkin. Johanneksen rakkaus sammuu sillä kertaa. Sillä ei
ole sen syvempiä juuria.

ANNA LIISA. Enkö minä sitten koskaan maailmassa saa toivoa onnea? Onhan
sitä kaikilla muilla ihmisillä, miksi ei milloinkaan minulla?

MIKKO. Siltä haaralta sitä et saa.

ANNA LIISA. Mikko, sääli minua, olenhan jo kärsinyt niin paljon.

MIKKO. Se on omassa vallassasi. Voit estää minua puhumasta, jos vaan
tahdot.

ANNA LIISA. Elä tee minua uudelleen onnettomaksi juuri nyt, kun minulle
parempi tulevaisuus olisi tarjonna. Mitäpä siitä kostut, jos säret minun
elämäni vielä kerran. Nuoruuteni turmelit, eikö siinä jo kylliksi. Ei
minulla ole ollut iloa, niinkuin muilla minun ikäisilläni, huolta vaan
ja murhetta alituiseen. Minä en jaksa kantaa enempää--en varmaankaan.

MIKKO. Sinulla ei ole mitään hätää, kun vaan teet, niinkuin olen
sanonut. Että eroot Johanneksesta ja yhdyt minuun.

ANNA LIISA. Minä en saata.

MIKKO. Sitten syytä itseäsi.

ANNA LIISA. Mitä pahaa olen sinulle tehnyt, että näin minua vainoot?
Sinulla ei ole omaatuntoa vähän vähääkään, peto sinä olet, vaan et
ihminen.

MIKKO. Kuule nyt, Anna Liisa, mitä sanon. Kuinka sinä voit ajatellakaan
mennä miehelle, joka ei tunne, minkälainen salaisuus sinulla on
peitettävänä? Minä hetkenä hyvänsä se voisi tulla ilmi--ja mitä seuraisi
silloin? Meille se salaisuus on yhteinen ja se meitä sitoo toisiimme
ikuisiksi ajoiksi--paljon varmemmin kuin mitä papin sanat sen tekevät.

ANNA LIISA. Sekö rikos? Ei, se meitä juuri eroittaa, jos mikään.
Kirousta se meille tuottaisi, ei siunausta, etkö sitä ymmärrä? Ja minäkö
voisin rakastaa sinua--sinua, jonka kanssa olen syntiä tehnyt ja jonka
tähden olen näin onnettomaksi tullut? En ikinä! Mahdotonta se on.
Sitoutua sinuun--hyvä Jumala--silloinhan sitoutuisin koko elämäkseni
noihin kauhistaviin muistoihin samalla. Ei--ei--minä en voi, tulkoon
vaikka mitä--

MIKKO. Ajattelehan vielä kerran pääsi ympäri, ennenkuin päätät.

ANNA LIISA. Jätä minut rauhaan, Mikko, anna minun mennä Johannekselle.
Hänen kanssaan voisin unohtaa kaikki ja elää vielä onnellisena.

MIKKO. En! Minä en anna sinua Johannekselle enkä kenellekään. Hyvällä
tai pahalla--mutta minulle sinun pitää tulla!

ANNA LIISA. Hiljaa--! Taivaan tähden, siellä on joku oven takana.
Hiljaa--! (Pirkon ja Johanneksen äänet kuuluvat ulkoa.)

MIKKO. Niin, että nyt sen tiedät. Menettele sen mukaan. Jos tahdot
välttää pahoja seurauksia, niin tee pikainen loppu Johanneksen kanssa.
Ja tee se tällä hetkellä--muuten käy ohraisesti.

ANNA LIISA. Vaiti, kuulethan.

PIRKKO (vielä ulkona). Et saa mennä sisään, et saa, et saa, kun Anna
Liisa kielsi, sinäpä vasta.

JOHANNES (samoin). Pirkko sinä, mitä tuo tuommoinen on? Päästä minut
irti, menenhän minä kumminkin. Sinäkö muka minua estäisit, tuommoinen
tytön tylleröinen. Tule, lähdetään yhdessä. (Molemmat tulevat sisään.
Pirkko koettaa vieläkin vetää häntä takaisin käsivarresta.)

PIRKKO. Mokomakin, kun ei tottele. Ei se ollut minun syyni, Anna Liisa,
hän pääsi huomaamattani pujahtamaan ohitse, kun minä valjastin hevosta
isälle.

JOHANNES. Ja sitten, kun hän näki minut, karjasi hän niin, että luulin
puukon jo olevan hänen kurkussaan, ja hyppäsi käsivarteeni kiinni kuin
takkiainen. Eikö liene mustelmina kyntesi jäljet.

PIRKKO. Kunpa edes olisi! Ei se muuta kuin parahiksi, mitäs tulit tänne
väkisten.

ANNA LIISA. Pirkko--sinua vasta hupakko!

PIRKKO. Minäkö hupakko? Vai niin. Vai olen minä hupakko! Hyvä on. Mutta
enpä rupeakaan enää vast'edes sinun asioitasi toimittamaan. Vähättelen,
koska semmoiset kiitokset saan palkakseni.

ANNA LIISA. Ole nyt jo vaiti!

PIRKKO (äkkiä muuttuneena mielellä). Tiedätkös, mihin minä nyt lähden?
Etpäs arvaa.

JOHANNES. Isäsi kanssa kauppapuotiin ostamaan kuuliaistarpeita.

PIRKKO. Enhän minä sinulta kysynytkään, kun Anna Liisalta. Mitä sinä
menet sekaantumaan? Mitä jo vaan?

JOHANNES. Eikö sitä saanut sanoa, joka ensin arvasi?

PIRKKO. Arvasitko sinä? Kun kuulit tuolla ulkona.--Ei, nyt pitää lähteä.
Hyvästi siksi aikaa.

JOHANNES. Saatko sinä ohjaksetkin käteesi?

PIRKKO. Tietysti!

JOHANNES. Silloin sinä ajat nurin.

PIRKKO. Häpiä!

ANNA LIISA. Pirkko, sinä! Kuka tuolla tavalla puhuu.

PIRKKO. Mitäs hän vöhnii joutavia. Sanoo että minä ajan nurin.
Mokomakin! (Paiskaa oven kiinni ja poistuu.)

MIKKO (naurahtaen). Siinä sait!

JOHANNES. Ei se mitään meidän välillä. Hyvää pataa me silti olemme,
Pirkko ja minä.

MIKKO. Olisitkin sitten jäänyt sinne ulos leikkimään hänen kanssaan.--
Tulit tänne vähän pahaan aikaan.

JOHANNES. Onko niin, Anna Liisa?

ANNA LIISA. Voi, ei! Mikko vaan suotta--

JOHANNES. Luulin että Pirkko ilman aikojaan kujeili, kun ei tahtonut
päästää minua sisään. Mutta ymmärsin syyn, kun näin Mikon täällä.

MIKKO. Vai ymmärsit sinä? Mahtaa sinulla sitten ollakin hiukan parempi
järki, kuin voisi uskoa--noin naamastasi päättäen.

JOHANNES. Elä huoli olla levoton, Anna Liisa, hän saa pieksää suutaan
niin paljon kuin haluaa, minä en ole siitä millänikään.

ANNA LIISA. Etkö? Sepä hyvä! Elä ole kuulevinasikaan, vaikka hän mitä
puhuisi. Ethän?

JOHANNES (istuutuu selin Mikkoon). Saat olla ihan rauhassa. Minä en
häntä näe enkä kuule.

MIKKO. Sittenhän meidän sopii jatkaa tässä entistä keskustelua, Anna
Liisa. Ehkäpä hän sinunkin suhteesi herkiäisi kuuroksi ja sokeaksi.

ANNA LIISA. Mikko--lopeta! Minä pyydän sinua, lopeta!

JOHANNES. Eläkä häntä rukoile, ei siitä kumminkaan apua lähde.

MIKKO. Kyllä Anna Liisa tietää, mistä apu lähtee. Jahka hän vaan tahtoo
siihen keinoon tarttua! Hänestä se riippuu.

ANNA LIISA. Tänne on käsketty paljon vieraita, Johannes, huomiseksi.

JOHANNES. Niin kertoi isäsi äsken tuolla pihalla.

ANNA LIISA. Aikovat laittaa oikein hauskat pidot. Juomia on isä antanut
tuoda kaupungista.

JOHANNES. Senkin jo kuulin.

ANNA LIISA. Isä on niin hyväntahtoinen. Hän soisi kaikille iloa.

MIKKO. Soisikohan tuo minullekin?

ANNA LIISA. Tietysti sinullekin. Ottihan hän sinua eilen niin
ystävällisesti vastaan kuin suinkin voi.

MIKKO. Minäpä en tyydy niin vähään. Suurempaa iloa minä vaadin.

ANNA LIISA. Ja pyysi sinua kuuliaisiin heti samassa.

MIKKO. Sinä arvatenkin toivoisit, etten tulisi? Vai kuinka?

ANNA LIISA. Voi, kun vaan olisit ihmisiksi, et kiusottelisi alituiseen,
etkä tuottaisi minkäänlaista häiriötä, niin näkisin sinut mielelläni
täällä muiden joukossa.

MIKKO. Mutta et rinnallasi?

JOHANNES. Ohoh? Vai rinnalle pyrkisit?

MIKKO. Kah! Johan sinä sait kuulosi jälleen. Pianpa!

ANNA LIISA. Tuolla tavalla kun jatkat, turmelet ilon sekä itseltäsi että
muilta.

MIKKO. Minä kysyin, jos sallit minun olla rinnallasi huomenna.

JOHANNES. Se paikka on minulla, niinkuin tiedät.

MIKKO. Niin tätä nykyä. Mutta on se ollut aikoinaan muillakin.

JOHANNES. Mitä sanoit?

ANNA LIISA. Johannes, sinä lupasit olla välittämättä hänen puheistaan.

JOHANNES. Niinhän minä lupasin, mutta--

MIKKO. Se on vähän vaikeata, niinkö?

JOHANNES. Ei, puhu sinä vaan, kyllä minä kestän.

ANNA LIISA. Ei se ole sinulta kauniisti tehty, Mikko, että laitat
ikävyyksiä semmoiseen taloon, jossa sinua aina on kohdeltu hyvyydellä.
Täytyy sinun itsesikin se myöntää, jos tarkemmin ajattelet.

MIKKO. Sinäpä kun et kohtele minua samalla hyvyydellä kuin ennen.
Siinähän se on.

ANNA LIISA. Minä annan sinulle rauhan, tee sinä samoin minun suhteeni.

MIKKO. Viis' rauhasta! Rakkautta minä vaadin sinulta.

JOHANNES. Hävytön!--Jo minä sen arvasin. Sinne hän tähtää.

ANNA LIISA. Johannes!

JOHANNES. No, no, minä en suutu.--Niin, puhu sinä päälle vaan, minä en
uhallakaan suutu.

MIKKO. Suutut tai et. Se on minulle se ja sama. Mutta Anna Liisasta sinä
saat luopua. Ja parasta kun teet sen ajoissa.

JOHANNES. Sinunko käskystäsi?--Odotahan, vaan elä pitkästy.

ANNA LIISA (istuutuu hänen luokseen ja ottaa häntä kädestä). Johannes,
hän tahtoo särkeä meidän välimme.

JOHANNES. Mutta siinä hän ei onnistu. Ei kuuna kullan valkeana.

ANNA LIISA. Kun vaan sinä pysyisit lujana, Johannes. Ettet hylkää minua,
tuli mitä tuli.

JOHANNES. Minäkö hylkäisin sinut? Ja Mikon juonien tähden? Jopa jo!

ANNA LIISA. Voi, jos uskaltaisin luottaa siihen, ettet sinä tee minusta
eroa! Ettet sinä missään tapauksessa tee minusta eroa!

JOHANNES. Mutta, herran nimessä, kuinka voit semmoista kysymykseenkään
panna. Tiedäthän, että minä rakastan sinua todenperään. Kuinka sitten
tekisin sinusta eroa.

ANNA LIISA. Johannes--oletko minulle tukena,--jos jotain oudon outoa
sattuisi?

JOHANNES. Luota siihen. Mutta mitäpä meille semmoista oudon outoa
sattuisikaan.

ANNA LIISA. Näes, minulla ei ole ketään muuta koko maailmassa, johon
voisin turvaantua.

JOHANNES. Rakas kulta! Niinhän sinä olet kuin pieni säikähtynyt
kananpoika.

MIKKO. Kuherrelkaahan siinä nyt hetkinen. Se onkin teidän
loppukuherruksenne.

JOHANNES. Sinä yhä vaan pelkäät häntä tuolla?

ANNA LIISA. Pelkään.

JOHANNES. Suotta vallan. Jos tahdot, minä hyvin pian hänet täältä
kuittaan.

ANNA LIISA. Ei, ei, elä nosta riitaa. Silloin olemme hukassa.

JOHANNES. En käsitä tuota arkuutta. Eikä se mihinkään auta. Hän siitä
vaan yltyy kahta pahemmin.

ANNA LIISA. Koetetaan saada hänet hyvällä talttumaan, Usko minuun,
se on ainoa keino.

MIKKO. Riittää jo.

JOHANNES. Mikä riittää?

MIKKO. Tuo jäähyväisten otto.

JOHANNES. Sinä erehdyt. Ei tässä jäähyväisiä oteta.

MIKKO. Sitten ne saavat jäädä ottamatta, sillä nyt sinun on lähdettävä
täältä tiehesi.

JOHANNES. Kuinka sanoit?

MIKKO. Että sinun nyt on lähdettävä täältä tiehesi.

JOHANNES. Minun? Sinäkö käsket minua lähtemään tieheni? Kuinka se on
ymmärrettävä?

MIKKO. Meillä on kahdenkeskistä puhuttavaa Anna Liisan kanssa. Sinä
äsken tulit meitä keskeyttämään.

JOHANNES. Tyhjää vouhkit! Mitä kahden keskistä teillä on--mitä jo vaan?

MIKKO. Anna Liisa, sinä laitat hänet nyt menemään, taikka tästä tulee
toinen kurssi.

JOHANNES. Oletko sinä hulluna, mies?

MIKKO. Kuulitkos, mitä minä sanoin?

ANNA LIISA. Tee hänelle mieliksi, Johannes. Mene vähäksi aikaa toiseen
tupaan.

JOHANNES. En ymmärrä sinua. Eikö minun pitänyt olla täällä sinulle
tukena?

ANNA LIISA. Ei, enhän minä sitä tarkoittanut.

JOHANNES. Vaan mitä sitten?

ANNA LIISA. Muuta se oli. Selitämmähän joskus toiste.

MIKKO. No, kuinka käy? Suoriutuuko hän täältä hyvällä, vai--?

JOHANNES. Ei, tämä menee tosiaan liian pitkälle.

ANNA LIISA. Mene, hyvä mies, mene!

JOHANNES. Sinä yhdyt häneen ja ajat minut pois?

ANNA LIISA. Enhän minä aja--pyydän vaan.

JOHANNES. Yhdentekevä. Sinä kumminkin tahdot jäädä hänen kanssaan
kahdenkesken. Ja sitä minä suuresti ihmettelen.

ANNA LIISA. Menisit vähäksi aikaa vaan. Että hän saa sanoa sanottavansa
Eikö niin, Mikko? Vähäksi aikaa--tyydythän siihen?

MIKKO. Viipyköön vaan yksin tein.

JOHANNES. Minä en lähde.

MIKKO. Etkö lähde?

JOHANNES. En.

ANNA LIISA. Johannes--!

JOHANNES. Elä pyydäkään. Minä en lähde. En hievahda paikaltani. Mikolla
ei ole sinulle semmoista puhuttavaa, jota en minä voisi kuulla.

ANNA LIISA. Heitä toiseen kertaan, Mikko. Ensi viikoksi--onhan
silloinkin vielä päiviä.

JOHANNES. Sinäkö estelet häntä puhumasta asiataan minun kuullen? En
totta totisesti kohta tiedä, mitä tästä pitää ajatteleman.

ANNA LIISA. Ei--enhän minä estä--. Arvelin vaan, ettei sillä niin
kiirettä olisi. Malta mieltäsi, Mikko, jätä tuonnemmaksi.

MIKKO. Ei sitä jätetä tuonnemmaksi. Minä tahdon selvyyttä aivan tänä
päivänä, tällä hetkellä.

JOHANNES. Selvyyttä mistä?

MIKKO. Siitä, onko tyttö sinun vai minun?

JOHANNES. Kuka tyttö?

MIKKO. Anna Liisa, tietysti. Ei suinkaan tässä nyt muista ole puhetta.

JOHANNES. Se sinulla mahtanee olla selvillä kysymättäkin.

ANNA LIISA. Elkää riidelkö! Voi, elkää riidelkö!

MIKKO. Ratkaise, kummalleko meistä tahdot kuulua?

JOHANNES. Sen hän jo on tehnyt. Mene kirkkoon huomenna, niin saat
kuulla.

MIKKO. Seuraukset tiedät. Ratkaise!

ANNA LIISA. Hyvä Jumala!

JOHANNES. Voithan sen hänelle sanoa, koska hän välttämättä niin tahtoo.

ANNA LIISA. Elkää kiusatko minua. Jättäkää minut rauhaan.

JOHANNES. Oma syysi. Olisit antanut minun tehdä mieleni mukaan, niin
aikoja sitten olisin ajanut tuon miehen ulos.

MIKKO. Ohoh? Sinäkö olisit ajanut minut ulos? Sinä, kiisken poika? Jopa
sinä sitten mies olisitkin.

JOHANNES. Nyt herkiä, taikka minä sinulle näytän.

ANNA LIISA. Elkää, hyvä miehet, elkää! Johannes, sinä lupasit--!

MIKKO. Tule koettamaan, jos uskallat. Minä sinut nutistan yhdellä
kertaa--ja sen teen oikein suurella halulla.

ANNA LIISA. Ei tappelua, ei, ei! Johannes, Mikko! (Hevonen pysähtyy
portaiden eteen, ääniä ja askeleita kuuluu ulkoa.) Kuulkaa--Jumalan
kiitos, isä tulee. (Kortesuo, Riikka ja Pirkko tulevat kantaen
juomatavaraa, sokuritoppia ynnä muuta. Pirkko hinaa selässään suurta
jauhopussia, jonka laskea tössähyttää penkille.)

PIRKKO. Ahhah! sanoi akka, kun hautaan laskettiin.

KORTESUO. Täällä sitä tuodaan muonaa huomiseksi.

PIRKKO. Ja vieläpä häiksi asti. Näetkös, Anna Liisa, näin paljon
vehnäjauhoja? Syntyy sinun leipoa niistä suuria rinkeliä ja jos mitä.

RIIKKA. Se meidän olisi pitänyt tehdä jo kuuliaisiakin varten. Nyt meni
vakaiset rahat leipuriin.

KORTESUO. Luuletkos, että ne vehnäjauhot sitten ilmaiseksi tulevat?--
Pitäisi kait näiden riittämän, vai mitä arvelette, miehet? Näiden
juomain, tarkoitan? Eipähän sitä nykyaikana enää ryypittäne niinkuin
ennen.

RIIKKA. Raittiuskestithän nuo kuuluvat olevan muodissa. Ei tarjota
väkijuomia minkäänlaisia.

KORTESUO. Olkoot vaan. Viis' niistä kaikista uusista muodeista. Meillä
on ja meillä tarjotaan. Muutamia ryyppyjä ainakin, että vieraat tulevat
iloiselle tuulelle. Pikkuinen humala ei se haittaa.

PIRKKO. Isä, saankos minä nyt riisua hevosen ja viedä hakaan?

KORTESUO. Saat.

PIRKKO. Ja saanko ajaa ensin hevosen selässä pikkusen maantiellä?

KORTESUO. No saat, koska mielesi tekee.

PIRKKO (kirkasee ja hyppii ilosta). Ai, ai, kuinka hauskaa! Nyt katsokaa
ikkunasta kaikki, kun minä annan ruunan mennä täyttä laukkaa. (Juoksee
ulos.)

RIIKKA. Et olisi antanut. Hän ei tasaannu ikinä tällä tavoin.

KORTESUO. No, tämän kerran jos hän nyt saakin vielä!

RIIKKA. Mikähän siitä tytöstä lopulta paneksen? Ihmistä hänestä vaan ei
tule milloinkaan maailmassa.

KORTESUO. No, miehet, mitäs te niin totisen näköisiä olette? Ettehän
vaan liene täällä kinailleet taaskin?

ANNA LIISA. Kuinkas sitten! Jumalan onni, että tulitte kotiin, isä. Ei
tiedä, mitä täällä muuten olisi tapahtunutkaan.

RIIKKA. Ettäkö yritti jo tappelu tulla?

ANNA LIISA. Ei paljonkaan puuttunut. Minä täällä jo olin pahemmassa kuin
pulassa heidän kanssaan. Niin,--ettekös ole nyt vähän hämillänne
molemmat koko jutusta?

KORTESUO. Vai tappelua hieroitte? Jopa te nyt vallan! Järkevät miehet.

ANNA LIISA. Kuuletteko, mitä isäkin sanoo. Järkevät miehet eivät sillä
tavoin menettele. Ja olettehan te järkeviä molemmat, ettekä mitään
tappelupukaria, eikös niin?

RIIKKA: Mistä ihmeeltä teille on tullut tuo viha väliin? Neljä vuotta on
Mikko ollut seutuvilta poissa--jos jotain vanhaa rettelöä on ollutkin,
niin johan sen olisi pitänyt unohtua.

MIKKO. Ei se mitään vanhaa vihaa ole, nyt se vasta on syntynyt.

KORTESUO. Vanhaa tai uutta, niin sopikaa pois. Suuttukaa ja leppykää,
elkääkä antako auringon laskea vihanne yli, sanoo apostoli Paavali.

JOHANNES. Minä puolestani en riitaa halua.

KORTESUO. Mikosta se lähtee, minä arvaan. Kuulepas, veli hopea, sinussa
taitaa olla vähän äitisi luontoa. Suo anteeksi, mutta minä tunnustan
suoraan, että sitä eukkoa minä en koskaan ole oikein kärsinyt. Siellä
hän muuten taaskin näkyi seisoskelevan kartanolla.

MIKKO. Mitä pahaa hän teille on tehnyt, kosk'ette voi häntä kärsiä?

KORTESUO. Ei mitään pahaa, eipä siltä, ei mitään pahaa.

MIKKO. Mutta hyvää.--Niin juuri, hyvää hän teille on tehnyt, mutta siitä
te ette edes tiedäkään.

KORTESUO. Enpä tosiaan tiedä, että hyvääkään.

MIKKO. Tahdotteko kuulla, niin kerron.

ANNA LIISA. Mikko--tiedätkös että täällä huomenna tanssitaankin?
Vieläkö osaat? Sinähän ennen olit siinä niin mainio. Me molemmat--
meidän täytyy koetella, käykö meiltä yhtä hyvin kuin silloin.

MIKKO. Sinä tahdot--? Ymmärränkö sinua oikein--?

ANNA LIISA. Niin--minä tahdon tanssia sinun kanssasi huomenna.

JOHANNES. Kuinka, Anna Liisa? Äskeisen kahakan jälkeen sinä tuommoisia
ehdottelet? Sitä en olisi uskonut.

ANNA LIISA. Nehän jo sovittiin, ne äskeiset kahakat. Sovittiin ja
unhotettiin. Eikös niin, Mikko? Eihän me nyt enää riidellä? Hyviä
ystäviä ollaan taas.

MIKKO. Niin sinäkö ja minä?

JOHANNES. Teillä ei ole mitään tekemistä toistenne kanssa. Ei tarvitse
olla vihassa--eikä ystävyydessä liioin.

ANNA LIISA. Ei, ei! Sovinnossa minä vaan tarkoitinkin. Sovinnossa,
niinkuin vanhat tutut ainakin. Ethän sinä sitä paheksu, Johannes? Vai
kuinka?

MIKKO. Sinä koetat mielistellä meitä molempia? Sillä et pitkälle pääse.
Toista taikka toista--mutta ei molempia.

JOHANNES. Pysy erilläsi hänestä, Anna Liisa, se on parasta.

ANNA LIISA. Huomenna vähän pyörähyttelen hänen kanssaan. Ei se ole sen
vaarallisempaa. Hän lupaa sitten olla ihmisiksi koko illan.

MIKKO. Ahaa--minä huomaan! Se oli vaan koukku. Kas, kuinka osasi olla
viisas. Mutta narraa sinä muita, elä minua. En ole minä niitä miehiä,
joita nenästä vedetään. Ja tästä muuten teen nyt lopun. Ei auta muu kuin
suora puhe.

ANNA LIISA. Mikko, ei vielä! Ei vielä--ylihuomenna vasta!

MIKKO. Sitä ei jätetä ylihuomiseen. Nyt se on tapahtuva.

ANNA LIISA. Mikko!

JOHANNES. Mikä sinun on, Anna Liisa? Mitä sinä pelkäät?

ANNA LIISA. En mitään--en mitään. Ole minulle tukena, Johannes. Nyt se
tulee--

KORTESUO. Minä en tästä, perhana ollen, ymmärrä, en hölyn pölyä. Mistä
sinä teet lopun? Ja mistä sinä puhut suoraan? Onko jotain salattu
minulta, niin ilmoita, ja ilmoita heti.

ANNA LIISA. Elä anna hänen puhua, Johannes, elä anna hänen puhua. Koeta
tukkia hänen suunsa.

JOHANNES. Mitä varten--? Selitä!

MIKKO. Asian laita on semmoinen, isäntä, että Anna Liisa oli minun
morsiameni noin neljä vuotta sitten. Minä tulin häntä nyt hakemaan.
Mutta tuo tuolla on sillä aikaa sotkenut meidän välimme.

KORTESUO. Anna Liisa sinun morsiameni? Sen sinä valehtelet.

RIIKKA. Herra tule ja siunaa! Kaikkea minun pitää kuullakin. Anna Liisa,
joka silloin oli vasta viidentoista vanha. Elä usko, Johannes, semmoisia.
Ei ne ole kuin joutavia lörpötyksiä. Minä takaan, ettei niissä ole mitään
perää. Sen olisi kyllä huomanneet muutkin, jos heidän välillään jotain
sentapaista olisi ollut.

MIKKO. Ettepäs huomanneet. Me osasimme sen niin hyvin peittää, ettei
ollut kellään ei aavistustakaan.

KORTESUO. Herkiä, Mikko, hyvällä, taikka minä suutun. Minunko tyttäreni
olisi ollut salaisissa suhteissa rengin kanssa? Hyi, häpeä! Häpeä
semmoisia valheita levitellessäsi. Ja olisi se sitten jostakusta muusta
tyttöhäiläkästä. Mutta Anna Liisasta, jonka kaikki ihmiset tietävät ja
tuntevat vakavimmaksi ja siivoimmaksi tytöksi koko tällä paikkakunnalla.
Että sinä ilkiätkin! Häpeä vähän, sanon vielä kerran.

MIKKO. Kysykää Anna Liisalta, olenko puhunut totta vai valhetta.

RIIKKA. Etkö sinä saa suutasi auki, tyttö? Tuolla tavalla annat itseäsi
herjata.

KORTESUO. Puolusta itseäsi, Anna Liisa.

JOHANNES. Sano, että hän valehtelee, ja minä uskon sinua.

ANNA LIISA. Voi, hyvä Jumala!

JOHANNES. Rohkeutta vaan. Elä pelkää, ei sinulla ole tässä mitään hätää.
Luota meihin.

KORTESUO. Ihme paikka! Vastaahan toki! Kenen morsian olet, Johanneksenko
vai hänen tuolla?

ANNA LIISA. Johanneksen. En ole koskaan pitänyt kenestäkään muusta.
Silloin olin vaan lapsi--ymmärtämätön lapsi--vasta viisitoistavuotias.

RIIKKA. Siinä sen nyt kuulette.

ANNA LIISA. Elä hylkää minua, Johannes. Voi, elä hylkää!

JOHANNES. Ole rauhassa, kun sinulla ei ole mitään omallatunnollasi.

KORTESUO.



Pages: | Prev | | 1 | | 2 | | 3 | | 4 | | 5 | | 6 | | 7 | | 8 | | 9 | | 10 | | Next |

Main -> Canth, Minna -> Anna Liisa; Kotoa pois

IHTIANDR - is a site with thousands books on English for free reed and download