Free Books Library - IHTIANDR.INFO

Your last read book was:

You dont read books at this site.

Total books on site: about 20000

You can read and download its for free!

Browse book by author: A B C D E F G H I J K L M N O P Q R S T U V W X Y Z 
Canth, Minna / Anna Liisa; Kotoa pois
Tuleeko? Vastaa sinä!

ANNA LIISA. Anna minun olla rauhassa. Sinä rupatat aina niin kauheasti.
(Heittää luomapuut, menee ikkunaan oikealle.)

PIRKKO. Ka, mitä sinä olet niin pahalla tuulella? Riitelittekö te Husson
kanssa?

ANNA LIISA. Pirkko! Juoksepa katsomaan, minne päin Husso meni.--Ja
kuule--tuo minulle heti sana, jos näet, että hän puhelee Johanneksen
kanssa.

PIRKKO. Kyllä! (Juoksee ulos ja palajaa hetimmiten takaisin.)

ANNA LIISA. Noo--?

PIRKKO. Metsäpolkua tuo mennä touhutti omalle mökilleen.

ANNA LIISA. Eikä puhutellut Johannesta?

PIRKKO. Ei puhutellut. Johannes oli järkiään toisella puolen pihaa.

ANNA LIISA. Jumalan kiitos! (Menee takaisin luomapuille.)

PIRKKO. Olisiko se sitten ollut niin vaarallista? Mitä?

ANNA LIISA. Elä kysele kaikkia.

PIRKKO. Pelkäätkö että hän sotkisi teidän välinne? Että hän laittaisi
juoruja?

ANNA LIISA. Pelkään. Sitähän minä juuri pelkäänkin.

PIRKKO. Saat olla ihan huoletta. Kyllä minä pidän varalta, ettei hän
pääse Johannesta likellekään.

ANNA LIISA. Tee se, hyvä Pirkko, niin olen sinulle kiitollinen.

PIRKKO. Luota siihen. Minä sen mokoman akan kyörään täältä tiehensä, jos
hän tänne vielä ilmestyy ennen sunnuntakia.--Mutta kuulehan nyt, Anna
Liisa. Milloinka ne sitten vietetään häät? Hetikö kun on kolme kertaa
kuulutettu?

ANNA LIISA. Niin, heti sen jälkeen.

PIRKKO. Pidetäänköhän kuinka suuret häät? Ja tanssitaanko? Tietysti
tanssitaan, mitäs niistä häistä muuten olisi.--Minunkin täytyy opetella
siksi. Osaan minä jo jenkkaa, ja penkinpainajaista, ja vanhaa piikaa, ja
polskaa. Mutta niitä uusia en osaa, ranseessia, vai miksi sitä sanotaan?
Sitä en osaa enkä polkkaa--mutta opetathan sinä, eikö niin?

ANNA LIISA. Ajatteles, Pirkko, jos hän kääntyi takaisin? (Menee ovelle,
katsoo ulos.)

PIRKKO. Niin Hussoko? Vielä vain. Joka meni semmoista hamppua, ettei
jälelleen katsonut.

ANNA LIISA. Ei siellä näy ketään. Ei Johannestakaan eikä isää.

PIRKKO (polvillaan penkillä, aukaisee ikkunan ja kurkistaa ulos). Ne
olivat äsken alhaalla, aitan luona. Ja siellähän ne puhelevat vielä
nytkin. Eikä näy Hussoa, ei mailla eikä halmeilla. Saat olla ihan
rauhassa, kun minä olen luvannut pitää hänestä huolta. (Heiluttelee
jalkojaan ja kurottelee yhä ikkunasta ulos.)

ANNA LIISA (itsekseen). Perjantai--lauantai--sunnuntai! Kun vaan nämä
kaksi päivää menisivät onnellisesti ohi,--en sitten enää pelkäisi. Ei
hän sitten enää--kun kerran olen kuulutettu. Nämä päivät vaan--nämä
kaksi päivää!

PIRKKO (vetää ikkunan kiinni). Mitä sinä siellä löpiset?

ANNA LIISA. Ilman minä vaan--itsekseni. (Menee taaskin luomapuille.)

PIRKKO. Sinäpä soma, kun puhelet itseksesi. Minunkin pitäisi totutella.
Sinä kun menet pois, ei ole enää ketään, jolle saisin näin rupatella.
Voi, sentään! Kyllä minulle tulee sinua ikävä, Anna Liisa. Ihan jo
itkettää, kun ajattelen että sinä niin pian lähdet.

ANNA LIISA. Pirkko raukka, mitä iloa sinulla minusta on ollut?

PIRKKO. Sinä olet aina ollut minulle hyvä. Kuka tästä lähtein pitää
puoliani, kun isä ja äiti toruvat? Ja sitten--kun en enää saa sinua
nähdä, sehän se on pahinta.

ANNA LIISA. Käy sinä usein Kivimaalla. Käy joka päivä. Eihän tästä ole
pitkä matka.

PIRKKO (lohdutettuna). Kyllä minä käynkin, siitä saat olla varma. Ja
minä autan sinua siellä töissä. Ja kuule, sitten kun sinä saat lapsen,
niin minä sitä hoidan.

ANNA LIISA. Lapsen?--Voi, Pirkko, mistä sen vielä tietää, saanko lapsen
vai en.

PIRKKO. Kyllä sinä saat. Miksi et saisi? Saavathan kaikki muutkin, jotka
ovat naimisissa. Ajatteles, kun sinulla sitten olisi semmoinen pikkuinen
kuin Ristolan emännälläkin tässä tuonoin. Se ei ollut alussa kuin tuon
kokoinen. Eikä se jaksanut pitää päätäänkään pystyssä, noinikään se vaan
nyökytti, katsopas, noinikään, noin--noin. Mutta sitäpä varten ei pientä
lasta saa pitääkään ylöspäin, vaan aina pitkällään, näin käsivarrella.
Ja niskan alla pitää aina olla tukea. Voi, kyllä minä toki osaan hoitaa
semmoista pikkuista, etkö usko?

ANNA LIISA. Uskon.

PIRKKO. Otathan sinä sitten minut oikein vakituisesti sitä hoitamaan?

ANNA LIISA. Ei, Pirkko, jos lapsen saan, itse minä sen hoidan. En usko
kenellekään.

PIRKKO. Mutta sillä välin kumminkin? Et suinkaan sinä alituiseen voi
istua sen ääressä. Ja minä sitä kyllä hoitaisin yhtä hyvin kuin sinäkin,
ehkä vähän paremmin vielä, minä kun niin paljon pidän pikkuisista
lapsista. Mutta sinähän niitä et ole kärsinyt tähän saakka ollenkaan.

ANNA LIISA. Mistä sen tiedät?

PIRKKO. Siitä tiedän, kun sinä et tahdo pieniä lapsia nähdäkään. Et
mennyt katsomaan Ristolan Elsaakaan, vaikka emäntä niin monasti pyysi.
Ja kerran kun emäntä väkisen pani hänet syliisi, niin sinä ihan pelkäsit
ja olit vähällä pudottaa lapsen lattiaan, mutta emäntä arvon ehti
siepata hänet kiinni. Silloin juuri sanoivat, että saapas nähdä, jos
Jumala sille itselleen lapsia antaa, kuinka se niitä hoitaa.

ANNA LIISA. Niinkö sanoivat?

PIRKKO. Niin justiin sanoivat. Mutta minä ajattelin itsekseni, että
olkaahan huoletta, kyllä minä Anna Liisan lapset vaalin.--Se sitten on
somaa, kun ne oppivat puhumaan ja sanovat minua tädiksi. »Pirkko täti,
Pirkko täti, ota 'ylliin.» 'Ylliin' se sanoi Ristolan Elsakin, ei
osannut sanoa ässää.

ANNA LIISA. Etpä sinä pidäkään varalta siellä ikkunassa, Pirkko.
Katselet vaan tänne. Nyt jos Husso onkin puikahtanut ohitse, ettet ole
huomannutkaan.

PIRKKO. Eikä ole puikahtanut ohitse. Minä siitä vastaan.

ANNA LIISA. Mutta sieltä kuuluu puhetta.

PIRKKO (kurkistaa taaskin ikkunasta). Niin, kuuluuhan sieltä, kun isä ja
äiti ja Johannes tulevat.

ANNA LIISA. Nekö ne ovat? Minä jo niin säikähdin. Muistatko sitten pitää
huolessasi, Pirkko, ettei hän pääse tulemaan tänne tupaan, kun ne ovat
täällä?

PIRKKO. Muistan, muistan. Minä en hievahda tästä ikkunasta--taikka
sitten vahtaan häntä tuolla ulkona.

ANNA LIISA. Hyvä on. Mutta tee se niin, ettei kukaan huomaa.--Hiljaa! He
tulevat. (Kortesuo, Riikka ja Johannes tulevat.)

RIIKKA (kantaa vesiämpäriä ja asettaa padan tulelle). Vai niin te olette
tuumanneet, että ensi pyhänä kuuliaiset ja kolmen viikon perästä häät!
Kuinka tässä vaan jouduttanee valmiiksi. Tuossa on Anna Liisallakin
vasta kangas alulla.

KORTESUO. Kyllä te joudutte, kun kiirettä pidätte. Mikäs siinä on. Ja
ottakaa apua, ellette kerkiä itse kaikkea tekemään.

RIIKKA. Niin kait sitä täytyy. Istu nyt, Johannes, minä panen pannun
tulelle. Se kiehuu tässä yksin tein, kun keitän perunoitakin.

JOHANNES. Ei minua varten suinkaan.

KORTESUO. Keitä vaan kahvia. Hyvää se tekee meille muillekin.

JOHANNES. Huomenna sitten menemme pappilaan, vai kuinka?

KORTESUO. Niin kai, niin kai! Ja juomatavaraa pitää hankkia kaupungista.
Muut tarpeet kyllä saadaan omalta kauppiaalta.

RIIKKA. Vietetäänkö ne sitten kuinka suurellisesti?

KORTESUO. No niin suurellisesti kuin ikinä vaan osataan.

RIIKKA. Niinkö kuuliaisetkin?

KORTESUO. Kuuliaiset ensin ja sitten häät. Kun meiltä Anna Liisa
viedään, niin se tapahtuu kunnialla. Tiedä, Johannes, se tyttö on ollut
minun silmäteräni pienestä pitäen.

JOHANNES. Sen uskon. Eikähän tuo kumma olekaan.

KORTESUO. Ei ole, ei. Sillä niin isä kuin olenkin, niin voinpa
yhtäkaikki sanoa, että semmoista tyttöä saa hakea.

ANNA LIISA. Isä kulta.

KORTESUO. Niin, niin! Mikä on tosi, se on tosi.

JOHANNES. Elä ole milläsikään, Anna Liisa, sinä ne kiitokset hyvin
ansaitset. Ei pahat kieletkään ole koskaan löytäneet sinusta sanan
sijaa. Se tosiaan on merkillistä. Aina muista tytöistä kuulee milloin
mitäkin. Anna Liisasta ei koskaan muuta kuin hyvää.

RIIKKA. Kun hän ei anna pienintäkään syytä puheisiin. Toiset hänen
iällään huvittelevat ja lentävät tanssista toiseen, tämä ei milloinkaan,
ei vaikka käskisi.

KORTESUO. Anna Liisa on tavattoman vakava ja tasaluontoinen nuoreksi
ihmiseksi, sen täytyy jokaisen myöntää. Aina ahkera, aina työssä. Mutta
toista on tuo rasavilli tuolla.

JOHANNES. Niin Pirkkoko?

KORTESUO. Ei totta tosiaan luulisi noita molempia sisariksi. Semmoinen
ero heillä on.

PIRKKO. Nyt se alkaa taas. (Aikoo puikahtaa tiehensä.)

RIIKKA. Seis! Mihinkä matka?

PIRKKO. Hevosia menen viemään hakaan.

RIIKKA. Se on renkien tehtävä. Ota sinä sukanneule käteesi.

PIRKKO. Minäpä lupasin äsken Matille.

RIIKKA. Lupasit! Juuri kuin Matti olisi sinua pyytänyt.

PIRKKO. Kyllä minä sitten tulen.

KORTESUO. Tee niinkuin äitisi käskee, taikka minä sinua opetan.

PIRKKO (etsii pitkin penkkiä). Enhän tuota tiedä missä koko neule
onkaan. Kuka lienee vienyt.

RIIKKA. Kuka sen on vienyt. Omilla jäljilläsi. Hae vaan ylös heti
paikalla, muuten tulee tukkapöllyä.

PIRKKO (ryömyllään lattialla). Tuonnepahan ovat viskanneet penkin
alle.--Ja puikot on reväisty kaikki irti. Kissa, pakana--! Taikka
oliskohan Husso ilkeyksissään?

JOHANNES. Niin, en muistanut kysyäkään. Mitä asiaa sillä Hussolla sitten
oli?

ANNA LIISA. Ei mitään. Ilman hän vaan aikojaan--

KORTESUO. Joko se eukko taas kävi täällä? Mokomakin heittiö! Minä
en häntä voi suvaita, ajan pois joka kerran kun satun näkemään.
Mutta hänestä vaan ei pääse erilleen, kun nämä häntä täällä
suosittelevat.

RIIKKA. Minä en suosittele! Moneen aikaan en ole sanaa vaihtanut hänen
kanssaan.

KORTESUO. Kukas häntä sitten tänne vetää aina? Anna Liisako?

RIIKKA. Tokkopa se Anna Liisakaan. Eikö tuo päässe ilman kenenkään
vetämättäkin.

PIRKKO. Äskenkin kun olivat ihan riidassa Anna Liisan kanssa. Ja Anna
Liisa juuri pyysi minut kyöräämään hänet tiehensä, niin pian kuin näen
tulevaksi.

KORTESUO. Sen saat tehdäkin, sillä häntä ei täällä tarvita. Hän on niitä
maailman lopun ihmisiä.

PIRKKO. Niin, ja Anna Liisa pelkää--

ANNA LIISA. Pirkko--!

PIRKKO. Mitä se tekee? Saahan sen sanoa.--Anna Liisa pelkää, että Husso
vielä sotkee Johanneksen ja hänen välinsä.

JOHANNES (hymyillen). Oho? Vai semmoisia sinä pelkäät, Anna Liisa?
Siihen hän nyt ei kumminkaan ikinä maailmassa pysty. Ei, vaikka--!

KORTESUO. Ei tietystikään. (Mikko tulee sisään.)

RIIKKA. Siunaa ja varjele--Mikkohan se on!

MIKKO. Päivää!

KORTESUO. Päivää, päivää!

RIIKKA. Milloinkas Mikko on palannut kotipuoleen? Kun minä en ole
kuullut siitä mitään.

MIKKO. Nythän minä juuri tulen. Pistäännyin sivukulkiessani tervehtimään
entistä isäntäväkeäni.

KORTESUO. Siinä teit oikein. Terve, terve! Käy tänne istumaan, eukko
tarjoo meille kahvia. Siitä on pitkä aika, kun sinua on nähty näillä
tienoilla,

MIKKO. Neljä vuotta. Päivää, Pirkko! Kylläpä sinä olet kasvanut. Vieläkö
muistat renki-Mikkoa?

PIRKKO. Muistanhan minä. Sinä sitä opetit minua ensin hevosen selässä
ajamaan.

MIKKO. Eipäs ole Pirkko unohtanut.--No, ja mitäs tänne muuta kuuluu?

KORTESUO. Eipä kuulukaan.

MIKKO. Johanneksen naama on yhtä sileä kuin ennenkin. Eikö sinulle ala
vielä edes partaa kasvaa?

JOHANNES. Miksei kasva, jos kasvatetaan.

MIKKO. Antaisit, velikulta, tuon sitten nousta, että näyttäisit vähän
miehekkäämmältä.

JOHANNES. Mitäs se oikeastaan sinuun kuuluu?

KORTESUO. On siinä Johanneksessa miestä siltä, vaikkei ole partaa.--
Mutta kerropa meille nyt jotain retkistäsi, Mikko. Hyvinkö sinua
siellä veteli?

MIKKO. Hyvin vallan. Rahaa tuli kuin roskaa.

KORTESUO. Vai niin? Taidat olla jo rikas mies?

MIKKO. Onhan niitä kertynyt muutamia tuhansia.

JOHANNES. Ehkä tulitkin tänne talon ostoon?

MIKKO. Mitäs tahdot Kivimaasta?

JOHANNES. Ei sitä myydä.

MIKKO. Enkä minä sitä haluakaan. Suurempi se pitää olla, jos kerran
ostamaan rupean.

KORTESUO. Ohoh? Suurempiko kuin Kivimaa?

MIKKO. Suurempi ja parempi kaikin puolin. Eihän Kivimaassa ole kunnon
metsääkään.

JOHANNES. Talon tarpeiksi riittää.

MIKKO. Se on liian vähän. Mitä semmoisella talolla tekee, jossa ei
metsää ole muuta kuin talon tarpeeksi.

RIIKKA (tuo kahviverstaat pöydälle). Tehkää hyvin ja juokaa kahvia.
Anna Liisa, tule pitämään puoliasi, sinäkin.

MIKKO. Anna Liisako se siellä piiloitteleiksen luomapuitten takana? Näin
kyllä, että puut pyörivät, ja arvasin, että joku siellä mahtaa olla
niiden toisella puolen.

RIIKKA. Tule nyt, tule! Juomaan kahvia ja tervehtimään vanhoja tuttuja.

MIKKO (Mikko menee Anna Liisaa tervehtimään). Ei pidä ujostella.

JOHANNES. Sinuako hän ujostelisi?

MIKKO. Niin--ketäpäs hän tässä muitakaan?

JOHANNES. Entistä renkiään.

MIKKO (ottaa Anna Liisaa kädestä). Niinpä niin. Entistä renkiään, josta
nyt on tullut isäntämiehen veroinen.--Mitä kuuluu?

ANNA LIISA. Ei mitään erinomaista. (Hän tapaa Mikon katseen, vetää
kätensä pois.)

KORTESUO. Mutta tuskin sinä, Mikko, tältä seudulta mieleistäsi taloa
saat, koska sinulla tuntuu olevan noin suuret vaatimukset.

MIKKO (kääntyy takaisin pöydän luokse). Kukas on sanonut, että minä olen
täällä talon ostossa?

KORTESUO. No, niinhän minä luulin ymmärtäneeni.

MIKKO. Ei, minulla on vallan toiset meinat.

RIIKKA. Ehkä on Mikolla naimahommat?

MIKKO. Sinnepäin se pikemminkin kallistuu.

KORTESUO. Vai niin! Vai naimahommat. Joko se oli tyttö täällä valmiiksi
katsottu ennen lähtöä, neljä vuotta sitten?

MIKKO. Jo se oli.

RIIKKA. Kas vaan! Eihän siitä silloin mitään kuultu. Se on sitten asia
jo pantu alkuun?

MIKKO. Silloin se pantiin hyvään alkuun.

ANNA LIISA. Johannes--lähdemmekö kävelemään?

RIIKKA. Ei, anna Johannes juo kahvia ensin.

KORTESUO. Mitäs nyt kävelemään? Kuunnelkaahan tekin, kun Mikko tässä
kertoo tuumistaan.

JOHANNES. Niin, kuunnellaan häntä.

ANNA LIISA. Täällä on niin tukehuttavan kuuma.

KORTESUO. Täällä kuuma? Elä horise.

RIIKKA. Mutta sitä minä ihmettelen, että Mikko on jaksanut pitää tytön
mielessään näin kauvan. Kokonaista neljä vuotta. Lieneekö hän puolestaan
ollut yhtä uskollinen?

MIKKO. Siitäpä minä juuri tulin ottamaan selkoa.

KORTESUO. Sinä et sitä tiedä? Ohho! Sitten on asiasi hyvin epävarmalla
pohjalla.

RIIKKA. Entäpä kun hän jo on mennytkin toiselle? Mitäs sitten?

MIKKO. Hän saa purkaa.

KORTESUO. Vaikkako olisi jo vihittykin?

MIKKO. Vaikka.

KORTESUO. Mutta ellei hän tahdo?

MIKKO. Niin minä hänet siihen pakotan.

KORTESUO. Elä, elä? Käykö se laatuun?

MIKKO. Sitä minä en kysy, käykö laatuun vai ei. Mutta omani minä tahdon
takaisin.

ANNA LIISA. Johannes, lähtään! Johan sinä olet juonut kahvisi.

RIIKKA. Tuohan nyt on tuossa! Ei ensinkään saa Johannes mennä, ennenkuin
on juonut toisen kupin. Siinä on sinullekin. (Työntää täytetyn kupin
Anna Liisan eteen.)

KORTESUO. Kyllä kuulee, että Mikko on ollut tukkimiehenä. Ei täällä
meidän rauhallisessa maakylässä noin rajusti menetellä.

RIIKKA. Eikä ole pakko Mikonkaan tehdä, niinkuin uhkaa, jos tyttö
hyvinkin on pitänyt hänet mielessään.

MIKKO. Mitä luulette? Onko hän pysynyt minulle uskollisena?

KORTESUO. Meiltäkö sitä kysyt?

MIKKO. Niin, teiltä minä kysyn.

RIIKKA (hymyillen). Kun sanoisit tytön nimen edes, ehkä tuohon sitten
voisi vastata.

MIKKO. Eikö muuten voi?

KORTESUO. Mahdotontahan se on.

MIKKO. Eikö kukaan osaa muuten vastata? Eikö Anna Liisakaan?

JOHANNES. Anna Liisa? Miksi juuri Anna Liisa?

MIKKO. Hän jos sattuisi tietämään.

RIIKKA. Mitä? Tiedätkö sinä, ketä Mikko on ajatellut? Etkä ole siitä
minulle hiiskunut sanaakaan.

MIKKO. Mitäs Anna Liisa minulle vastaa?

RIIKKA. Niin,--antaapas kuulla.

ANNA LIISA. Tietäähän Mikko itsekin.--Ilman vaan kujeilee.

MIKKO. Sano suoraan. Elä kiertele. Luuletko, että se tyttö minua vielä
rakastaa?

ANNA LIISA. En luule.

MIKKO. Vai niin? Vai sinä et luule? No, mistähän syystä tuo ei minua
enää rakastaisi?

ANNA LIISA. Sinä et ole sitä ansainnut.

JOHANNES. Anna Liisa tuntuu olevan perillä asioista.

RIIKKA. Siltä kuuluu.

MIKKO. Enkö ole ansainnut? Vaikka neljä vuotta olen ollut hänelle
uskollinen ja nyt tulen häntä hakemaan. Enkö sittenkään ole ansainnut
hänen rakkauttaan?

ANNA LIISA. Et.

JOHANNES. Siinä sait kuulla totuuden.

MIKKO. Selitäpäs tarkemmin, Anna Liisa. Minä en vielä oikein käsittänyt.

ANNA LIISA. Sitten selitän--toisen kerran.

RIIKKA. Mutta emme me muut tästä puheesta ole tulleet hullua
hurskaammaksi.

KORTESUO. Parasta, Mikko, kun menet tyttösi luokse suoraan ja kysyt
häneltä. Mistäpä sen Anna Liisa niin tarkoin tietää. Kahden asia ja
kolmannen korvapuusti.

MIKKO. Sen teenkin. Kun pääsen puhuttelemaan häntä kahdenkesken, niin
uskon että hän minuun vielä taipuu.

RIIKKA. Miks'ei taipuisi. Noin pulska mies kuin Mikko on.

KORTESUO. Oletko sinä muuten kuullut, että Anna Liisa meiltä viedään?
(Anna Liisa menee luomapuilleen.)

MIKKO. Sen hyvin tietää kuulemattakin. Vai luulitteko hänen jäävän
vanhaksi piiaksi?

KORTESUO. Niin, niin, mutta minä tarkoitan, että hän viedään nyt jo.
Ensi pyhänä kuulutetaan.

MIKKO. Paljon mahdollista.

KORTESUO. Tähän Johannekseen, näes.

MIKKO. Johannekseen? Tähän parrattomaan Johannekseen? Sitä minä en usko.

JOHANNES. Eipähän se mikään uskonkappale lienekään, mutta voi se siltä
tapahtua.

MIKKO. Ei taivaan päivinä. Anna Liisako nyt menisi tuommoiselle
piimäsuulle?

JOHANNES. Mitähän sinä oikeastaan tarkoitat, mies? Minusta tuntuu, että
sinä kaiken aikaa olet tahtonut minua tässä ärsytellä.

KORTESUO. No, no--ei riidellä.--Mikko laskee vaan leikkiä.

MIKKO. En, jumaliste, minä laske leikkiä.

KORTESUO. Saat sitten nähdä ensi sunnuntaina. Tervetulemasta tänne
silloin kuulisiin.

MIKKO. Tästä on vielä aikaa sunnuntaihin.

RIIKKA. Ei tarvitse odottaakaan niin kauvan. Onhan Anna Liisa läsnä,
sanokoon itse, onko asia tosi vai ei.

JOHANNES. Niin, sano Anna Liisa.

ANNA LIISA (toiselta puolen luomapuita). Uskoneeko hän minuakaan?

MIKKO. Enpä paljon. Nuoren tytön mieli on kuin vesi kaukalossa, se
häilyy sinne ja tänne. Anna Liisankin ajatukset voivat muuttua vielä
toisaanne päin, ennenkuin hän tästä on niin pitkälle päässyt, että
kuulutetaan.

ANNA LIISA. Ei muutu. Ole varma siitä: minun ajatukseni eivät muutu.

JOHANNES. Mitäs sanot siihen?

MIKKO. Niin siihenkö? Sanon, että ellei Anna Liisan mieli muutu, niin--
muuttuu sinun mielesi.

JOHANNES. Sen valehtelet!

MIKKO. Minä valallani vannon: ellei muutu Anna Liisan mieli tästä
sunnuntaihin, niin muuttuu sinun mielesi.

RIIKKA. Elkää, hyvät ihmiset, kinailko suotta. Pianhan sen näkee.--
Antakaa kun kaadan teille kahvia vähän lisää. Vielä täältä pannusta
heruu.

PIRKKO (menee Anna Liisan luokse). Anna Liisa, kuules, kun minä en saa
näitä silmiä ylös.

ANNA LIISA. Toimita tuo mies täältä ulos, Pirkko. Keksi joku keino.

PIRKKO. Niin Mikkoko?

ANNA LIISA. Hän juuri. Toimita nyt heti.

PIRKKO. Kudotko sinä sitten minun sukkani valmiiksi?

ANNA LIISA. Kudon, kudon!

PIRKKO. Hyvä juttu! (Pistää sukankutimen Anna Liisan käteen,
puikkelehtii salavihkaa ovelle ja hiippasee ulos.)

KORTESUO. Niin,--minä sanon samaa kuin Riikkakin, mitä tuosta suotta
kinailette, pianhan se nähdään.

JOHANNES. Tässä on Mikolla jotain takana.

KORTESUO. Vielä vain! Mitä se voisi olla? Pientä pilaa vaan kaikki,
tai--korkeintaan joku tukkimiehen tapainen koiranjuoni.

RIIKKA. Niin, eihän siinä muuta voi olla. Neljä vuotta hän on ollut
poissa, tulee vasta tänne--ei, ilman se Mikko vaan moskaa, sinua
kiusottaakseen.

PIRKKO (repäisee oven auki). Mikko, hevonen karkasi!

MIKKO (hyppää ylös). Minunko hevoseni?

PIRKKO. Niin, sinun, sinun! Joudu sukkelasti!

MIKKO. Kuka hemmetissä sen päästi irti?

PIRKKO. Minähän ne ohjakset otin tikapuista,--ajattelin vaan pikkuisen
koetella sitä, mutta sillä kertaa se läksi. (Mikko ja Kortesuo rientävät
ulos.)

RIIKKA. Aina sinä olet pahan teossa. (Tukistaa Pirkkoa.) Kyllä minä
sinua opetan.--Äläjähän siinä vielä,--selkääsi saat. (Kiiruhtaa miesten
jälkeen.)

PIRKKO (huutaa täyttä kurkkua suu väärässä, tyyntyy sitten äkkiä). Mutta
muistakin, Anna Liisa, että neulot koko sukan valmiiksi. (Juoksee ulos.)

ANNA LIISA. Johannes--ethän ole minulle vihanen?

JOHANNES. En, herran tähden. Mistä syystä olisin sinulle vihanen?

ANNA LIISA. Minä vaan ajattelin--kun olet niin totisen näköinen.

JOHANNES. Mikko minua vähän harmitti--mokomakin reuhaaja.--Mutta ei se
mitään. Tulehan pois tänne. Sinä kun olet luona, niin väleen ne
semmoiset mielestä haihtuvat.

ANNA LIISA (tulee hänen luokseen). Yhtä minä sinulta pyytäisin,
Johannes. Voi, jos sen lupaisit!

JOHANNES. No, lupaan--lupaan jo edeltäpäin, ellei se mitään mahdotonta
ole.

ANNA LIISA.



Pages: | Prev | | 1 | | 2 | | 3 | | 4 | | 5 | | 6 | | 7 | | 8 | | 9 | | 10 | | Next |

Main -> Canth, Minna -> Anna Liisa; Kotoa pois

IHTIANDR - is a site with thousands books on English for free reed and download