Free Books Library - IHTIANDR.INFO

Your last read book was:

You dont read books at this site.

Total books on site: about 20000

You can read and download its for free!

Browse book by author: A B C D E F G H I J K L M N O P Q R S T U V W X Y Z 
Canth, Minna / Anna Liisa; Kotoa pois
Produced by Tapio Riikonen




ANNA LIISA; KOTOA POIS

Kirj.

Minna Canth


1920 (1895).




ANNA LIISA

Näytelmä kolmessa näytöksessä



HENKILÖT:

KORTESUO, tilallinen.
RIIKKA, hänen vaimonsa.
ANNA LIISA, | heidän tyttäriään.
PIRKKO, |
JOHANNES KIVIMAA, Anna Liisan sulhanen.
MIKKO, tukkimies, Kortesuon entinen renki.
HUSSO, hänen äitinsä.
ROVASTI, |
LÄÄKÄRI, | kirkonkylän herroja.
NIMISMIES, |
KAUPPIAS. |
RISTOLAN EMÄNTÄ.
HEIMOSEN EMÄNTÄ.
KATAJAMÄEN ISÄNTÄ y.m. kyläläisiä.



(Tupa Kortesuon talossa. Perällä ovi. Siitä oikeaan uuni. Etulavalla
vasempaan ristikkojalkainen pöytä, oikeaan korkeat luomapuut. Penkkiä
seinämillä ynnä pöydän ympäri. Vasemmalla seinällä kaksi ikkunaa,
oikealla yksi.

Anna Liisa luo kangasta. Hän on valkoverinen, solakka nainen,
surumieliset, suuret, siniset silmät, kaunis, mutta hiukan kalpea;
hänen vaaleat hiuksensa riippuvat paksulla palmikolla takana. Hetken
päästä tulee Johannes sisään.)

JOHANNES. Päivää, Anna Liisa.

ANNA LIISA. Johannes! Sepä hauskaa.

JOHANNES. Sattuipa hyvin, kun tapaan sinut täällä yksinäsi. Vieläkö sinä
nyt alotat kangasta?

ANNA LIISA. Vielä.

JOHANNES. Ja aijot saada sen valmiiksi myös?

ANNA LIISA. Täytyy. Tästä, näetkös, tulee vihkimäleninki.

JOHANNES. Elä? Vai vihkimäleninki! Mutta kylläpä sitten saat pitää
kiirettä. Sillä tiedätkös mitä minulla nyt on mielessä?

ANNA LIISA. Noo? Annahan kuulla.

JOHANNES. Ehei!--Ei sitä noin työtä tehdessä, se kun on niin ylen
tärkeätä. Käy istumaan tuonne pöydän luokse, niin kerron.

ANNA LIISA (säpsähtää) Ylen tärkeätä? Mitä se sitten onkaan?

JOHANNES. Ei mitään ikävää. Elä pelkää. Kovin sinä olet paha säikkymään.

ANNA LIISA (pyyhkäisee otsaansa, rauhoittuu). Niin, eikö se ole hupsua?
Turhanpäiväisestä kun aina veret sävähtävät.--Istu sinä penkille tuohon,
minä otan jakkaran.

JOHANNES (silittelee hänen hiuksiaan). Siihenkö sinä taas asetut alas?
Tulisit ennemmin tänne polvelleni.

ANNA LIISA. Ei, anna minun istua näin ikään. Tässä sinun jalkojesi
juuressa on niin hyvä olla.

JOHANNES. Mutta sylissäni olisi vielä parempi. Tulepas koettamaan.

ANNA LIISA. Ei, ei. En minä tule.

JOHANNES. Et tule? Miksi et tule?

ANNA LIISA. En nyt. Sitten toisen kerran.

JOHANNES. Sittenkö, kun olen kertonut asiani? Tuletko sitten?

ANNA LIISA. No, ehkäpä.

JOHANNES. Hyvä on. Minä pidän kiinni sanastasi.

ANNA LIISA. Mutta mitä sinulla nyt on sitten mielessäsi?

JOHANNES. Sitä vaan, että panemma kuulutuksiin ensi pyhänä. Ja kolmen
viikon päästä pidämme häät.

ANNA LIISA. Niinkö pian?

JOHANNES. Niin, mitäs niistä enää viivyttelee. Kuta likempänä se aika
on, sitä parempi. Vai kuinka sinusta?

ANNA LIISA. Minusta samoin. Mutta mitähän siitä arvelee isä ja äiti?

JOHANNES. Minä heiltä kysyn. Ovatko he kotosalla?

ANNA LIISA. Kyllä luulen. Eivätkö liene siellä jossain kartanolla.

JOHANNES. Sitten saamme heti kuulla. Mutta nyt syliini ensin.

ANNA LIISA. Elähän vielä. Meillä olisi niin paljon puhuttavaa, Johannes.

JOHANNES. Voimme sen tehdä, vaikka istut tässä polvellanikin.

ANNA LIISA. Ei siitä tule mitään. Tiedäthän sen ennestäänkin.

JOHANNES. No, puhutaan sitten pian.--hyvin pian.

ANNA LIISA. Minä vaan en tiedä, kuinka alkaisin.

JOHANNES. Ala lopusta.

ANNA LIISA. Ei, eläpäs laske leikkiä. Puhutaan ihan vakavasti.

JOHANNES. Puhu sinä, minä kuuntelen, enkä naura ensinkään.

ANNA LIISA. Ennenkuin mennään pappilaan, minä vielä kysyisin sinulta,
Johannes: oletko varma siitä ettet tätä koskaan kadu?

JOHANNES. Minkätähden katuisin, kun minä sinua rakastan?

ANNA LIISA. Niin, mutta rakastatko sillä rakkaudella, joka kaikki
kestää, kaikki kärsii, kaikki anteeksi antaa?

JOHANNES. Eikä koskaan sammu. Juuri sillä, tyttöseni. Ja nyt on minun
vuoroni puhua.

ANNA LIISA. Puhu.

JOHANNES. Minä sanon nyt ensinnäkin, että--?

ANNA LIISA. Että--?

JOHANNES. Että sinä olet niin--niin ihmeen kaunis, Anna Liisa.

ANNA LIISA. Sitäkö vaan?

JOHANNES. Ei, vielä minä sanon muutakin. Sanon senkin, ettei koko
maailmassa ole toista sinun vertaistasi tyttöä, ei missään suhteessa.

ANNA LIISA. Voi, Johannes, tuohan se minua juuri--

JOHANNES. Elä keskeytä, anna minun puhua loppuun.--Ei missään suhteessa,
niinkuin jo sanoin. Näes, nyt puhun minäkin vakavasti. Tiedätkös, Anna
Liisa, mikä se oli, joka sinussa miellytti minua vielä enemmän--paljon,
paljon enemmän kuin kauneutesi ja solakka vartalosi? Se oli juuri tuo
hiljainen, tasainen olentosi. Sinä olit minusta ihan toisenlainen kuin
muut nuoret. Paljon syvempi, paljon kehittyneempi. Niinkuin sinulla
olisi ollut enemmän tunteita ja enemmän ajatuksia kuin muilla kellään.
Ja niinkuin sinä olisit ollut paljon ylempänä meitä muita--

ANNA LIISA. Ei--ei! Johannes, lopeta jo.

JOHANNES. Niin, henkisesti ylempänä, tarkoitan, henkisesti ja
siveellisesti--

ANNA LIISA. Elä puhu noin. Sinä masennat minut.

JOHANNES. Mikä on totta, se on totta.

ANNA LIISA. Ei, se ei ole totta. Minä en ole muita parempi--huonompi,
päinvastoin. Se minua juuri kauhistuttaa, kun sinä luulet minusta niin
liian paljon hyvää.

JOHANNES. Kas nyt! Luuletkos, että olisin sinuun rakastunut, ellen olisi
uskonut sinusta hyvää?

ANNA LIISA. Sehän se on!

JOHANNES. Taikka että olisin sinuun näin yhä enemmän kiintynyt, jos
olisin tullut muuta kokemaan?

ANNA LIISA. Minä koetan olla hyvä, Johannes. Minä koetan tehdä
parastani.

JOHANNES. Sinun ei tarvitse koettaa. Sinä olet hyvä ilmankin. Sinä et
osaa olla muuta kuin hyvä. (Painaa hänen päätänsä taaksepäin, katsoo
häntä silmiin.) No, mitä nyt, Anna Liisa? Sinullahan on kyynelet
silmissäsi?

ANNA LIISA. Eikös mitä!

JOHANNES. Ihan selvästi. Elä väitä vastaan, näenhän minä.

ANNA LIISA. Nepä kuivuvat siihen paikkaan. Nyt niitä ei enää olekaan.
Onkosta?

JOHANNES. Ei. Enkä minä päästä niitä sen koomin tulemaan, en vaikka!
(Sieppaa hänet syliinsä.) Kas noin! Istu siinä nyt kauniisti, että saan
katsella sinua. Herran terttu, kuinka ihana sinä olet! Aivan tekisi
mieli pusertaa sinut--mäsäksi.

ANNA LIISA. No, no, Johannes--tyydyhän sentään vähempään.

JOHANNES. Kuulepas, Anna Liisa, kun kysyn sinulta jotain.

ANNA LIISA. No, mitähän tuo olisi?

JOHANNES. Pidätkö sinä minusta oikein, oikein paljon?

ANNA LIISA. Taas tuota samaa. Kuinka monasti sitä oletkaan jo kysynyt?

JOHANNES. En kysy enää kuin tämän kerran.

ANNA LIISA. Ja jos nyt vastaisin, että en pidä, niin mitä sitten?

JOHANNES. Niin minä en sinua uskoisi, kun silmistäsi luen toista.

ANNA LIISA. Miksi sitten aina kyselet, koska hyvin tiedät muutenkin.

JOHANNES. Kun niin mielelläni tahtoisin kuulla sen omasta suustasi
uudelleen ja yhä uudelleen.--Mutta oikeastaan minun pitikin kysyä nyt
vähän toisin. Minä, näes, olen niin usein miettinyt sitä, että oletkohan
sinä koskaan pitänyt muista kuin minusta? Vai olinko minä ensimmäinen
mies, johon sinä rakastuit?

ANNA LIISA. Oletko kuullut jotain semmoista?

JOHANNES. En ole kuullut, muuten minä vain.

ANNA LIISA. Muutenko sinä vain? Ilman mitään aihetta?

JOHANNES. Niin--eihän minulla ole aihetta vähääkään. Mutta sittenkin--!
Sittenkin olen utelias tietämään, kuinka sen asian laita oikeastaan on?
Minulla, näes, mahtaa olla vähän taipumusta mustasukkaisuuteen. En
soisi, että kukaan muu mies sinua miellyttäisi.

ANNA LIISA. Ei miellytäkään. Ei nyt, eikä edespäin, saat luottaa siihen.

JOHANNES. Mutta aikaisemmin? Ennen minua? Miellyttikö silloin?

ANNA LIISA. Silloin olin vaan lapsi. Ymmärtämätön lapsi. Vastahan minä
hiljan täytin kaksikymmentä vuotta.

JOHANNES. Niin, se on totta. Lapsi sinä olit silloin vielä. Hiljainen,
vakava, ajatteleva lapsi, et mikään tavallinen tyttöhuitukka, jonka
tunteet lehahtelevat sinne tänne. Minua sinä vaan olet rakastanut, et
ketään muuta! Se tieto tekee niin hyvää. Uskotko, että olen nyt kahta
vertaa onnellisempi?

ANNA LIISA (levottomana). Niin, Johannes--

JOHANNES. Mitä sinä kiemurtelet siinä? Uskotko, sano?

ANNA LIISA. Kyllä--mutta päästä minut jo pois, päästä, hyvä Johannes.

JOHANNES. Mihin sinulla on kiire?

ANNA LIISA. Kangasta luomaan. Eihän tule vihkimäleninki valmiiksi tällä
tavoin.

JOHANNES. Niin, vihkimäleninki! Ajatteles, että meillä kolmen viikon
perästä on häät! Kuuletko, kolmen viikon perästä, siihen ei ole
kuukauttakaan enää. Ei, ei, minä en laske sinua pois, ennenkuin kiedot
kätesi kaulaani ja puristat oikein kovasti. Sinä et koskaan minua
hyväile, Anna Liisa, mutta nyt sinun täytyy, ei auta muu.

ANNA LIISA. Johannes--voi, minkälainen sinä olet!

JOHANNES. Niin, niin, käsi kaulaan, et siitä vähemmällä pääse. Ja
toinenkin käsi, noin ikään. Ja purista nyt kovasti--muuten puristan minä
sinua niin että älähdät. Kolmen viikon perästä minä sinut vien omaan
kotiini--uskotko sen!

HUSSO (repäisee oven auki, seisahtuu kynnyksen taakse. Hän on vanha,
tummanverinen nainen huonoissa vaatteissa. Pienen huivirepaleen alta
näkyy paksu, musta, kampaamaton tukka). Voi, surma, sitä rakkautta!

ANNA LIISA (hypähtää säikähtyneenä ylös). Husso!

HUSSO. Niin, Hussohan minä olen.

JOHANNES. Mitä te siellä?

HUSSO. En muuta kuin katselen ja ihmettelen.

JOHANNES. Menkää tiehenne! Teillä ei ole täällä mitään tekemistä.

HUSSO. Mistä sen tiedät?

JOHANNES. No--arvaanhan minä.

HUSSO. Erehdyt.--Minulla on tärkeätä puhuttavaa tälle nuorelle
morsiamelle.

ANNA LIISA. Minulle? Mitä sitten?

HUSSO. Semmoista vaan kahdenkeskistä.

JOHANNES. Voitte heittää toiseen kertaan. Anna Liisalle ei nyt sovellu.

HUSSO. Jospa kuitenkin soveltuisi? Niinkuin sanoin: minulla on tärkeätä
puhuttavaa.

JOHANNES (Anna Liisalle). Ajanko minä hänet ulos?

HUSSO. Minutko ulos?--Ehei!--Vai mitä sanoo siihen Anna Liisa?

JOHANNES. Minä sen teen!

ANNA LIISA. Elä, Johannes, elä. Voinhan ensin kuulla, mitä hänellä on
asiaa.

HUSSO. Siinä kuulit! Jopa minä tuon noin arvasin.

ANNA LIISA. Käykää sisään. Mitä seisotte siellä ovessa?

JOHANNES. Niinpä lähden minä sillä välin puhuttelemaan vanhempiasi.
Mutta laitakin, että tuo akka pian hupenee tiehensä.

HUSSO. Kuinka sanoit?

JOHANNES. Syrjään siitä! (Töyttää hänet tieltään ja menee.)

HUSSO. Elä ylpeile liiaksi. Vähissä musta sika syö sinulta eväät.

ANNA LIISA. Husso,--mitä tämä tietää?

HUSSO (lähenee häntä; viekkaasti). Minä tuon sinulle terveisiä.

ANNA LIISA. Keneltä?

HUSSO. Vielä häntä kysyy.--Mikolta tietysti.

ANNA LIISA. Ne terveiset olisitte huoletta voinut heittää toiseen
kertaan.

HUSSO. Odotahan, kun kuulet. Siinä on vielä muutakin.

ANNA LIISA. Mitä muuta?

HUSSO. Mikko palajaa tänne kotipuolelleen tuossa paikassa.

ANNA LIISA. Palajaako hän tänne? Ja tähän aikaan! Miksi juuri tähän
aikaan?

HUSSO. Niin, arvaappas miksi juuri tähän aikaan.

ANNA LIISA. Kaiketi vaan sattumalta. Eikös niin?

HUSSO. Ehei! Ei ensinkään sattumalta. Sinua hän tulee perimään,
ennenkuin muut ehtivät viedä.

ANNA LIISA. Minua perimään? Nytkö vasta!

HUSSO. Kun ei ole soveltunut ennemmin. Nytkin hän läksi sieltä kesken
parhaan tukkiliikkeen.

ANNA LIISA. Eikö hän tiedä, että olen menossa naimisiin toisen kanssa?

HUSSO. Tietää, tietää! Minähän siitä toimitin hänelle sanan. Sen vuoksi
hän juuri kiirehtiikin.

ANNA LIISA. Turhaa! Se on nyt liian myöhäistä.

HUSSO. Myöhäistä? Kuinka niin? Et sinä vielä ole vihillä ollut.

ANNA LIISA. Minäpä olen tehnyt lujan liiton Johanneksen kanssa. Eikä
sitä enää pureta.

HUSSO. Aikaisempi liitto sinulla oli Mikon kanssa. Ja sen laatuinen,
että sen pitäisi kestää läpi koko elämän. Tuskin lienetkään tässä
toisessa vielä niin pitkälle mennyt. Vai kuinka?

ANNA LIISA. Hiljaa! Jos teillä ei ole muuta sanottavaa, niin--(Kääntyy
harmistuneena pois.)

HUSSO. Minä vaan kysyn. Eihän sinun ole siihen pakko vastata, ellet
tahdo. Oli miten oli, mutta Mikko vaatii nyt omansa takaisin. Hän pitää
kiinni entisistä lupauksistasi.

ANNA LIISA. Joita annoin, kun olin täydellinen lapsi, ainoastaan
viidentoista vuotias. Mitä niistä enää puhuukaan.

HUSSO. Mikkopa ei ole sinua unhottanut. Pitää sinusta yhtä paljon kuin
ennenkin.

ANNA LIISA. Siitä pitämisestä ei kannata kehua.

HUSSO. Herra varjele, eikö kannata kehua? Mikko, joka oli rakastunut
sinuun yli silmien ja korvien. Muistat kai sen itsekin.

ANNA LIISA. Ja millä hän sen osoitti? Pakeni pois ja jätti minut yksin
oman onneni nojaan juuri silloin, kuin kipeästi kaipasin tukea. Ei
säälinyt nuoruuttani, eikä kokemattomuuttani--ooh, Herra Jumala, kuinka
armoton hän oli minua kohtaan!

HUSSO. Elä nyt siinä joutavia! Mikä hänellä, poika paralla, oli muu
edessä kuin pako? Isäsi ei millään ehdolla maailmassa olisi antanut
sinua rengilleen, sen hyvin tiedät. Ja jos olisi tullut ilmi, että
sinulle oli käynyt noin hullusti, niin hänen syykseen se kaikki olisi
pantu. Huutaneet olisivat yhteen suuhun, että hän sinut vietteli. Niin
olisivat tehneet, tietäähän sen.

ANNA LIISA. Ja sen vuoksi hän näki hyväksi pelastaa nahkansa. No niin!
Siinä hän teki viisaasti.

HUSSO. Eikä sinulla ollut mitään hätää täällä sillä aikaa. Minä Mikon
puolesta sinua autoin, minkä suinkin voin. Ei vielä tänäkään päivänä ole
kellään ei niin pienintä vihiä koko asiasta. Se on ja pysyy salassa
meidän kolmen välillä.

ANNA LIISA. Unohdetaan se pois mielestä mekin. Ollaan niinkuin ei mitään
semmoista olisi tapahtunutkaan.

HUSSO. Ei löytynyt sikiökään. Niin syvälle minä sen kaivoin maahan.

ANNA LIISA. Niin, niin! Ei nyt siitä sen enempää.

HUSSO. Painukoon vaan siihen minun puolestani. Mutta Mikolle sinun
täytyy mennä. Elä ajattelekaan muuta. Nyt kyllä isäsikin suostuu. Mikko
on ansainnut paljon rahoja siellä Saarijärvellä tukkitöissä. Isäsi käy
vanhaksi, ei jaksa enää yksinään hoitaa taloa, mielelläänkin hän nyt
ottaa kotivävyn. Ja mistä luulet, että paremman saa kuin Mikko on? Niin
rivakkaa työntekijää ei ole toista, sen takaan.

ANNA LIISA. Heretkää, elkää vaivatko itseänne turhaan. Ei siitä
kumminkaan tule mitään.

HUSSO. Tulee! Minä sanon että tulee!

ANNA LIISA. Ei tule. Vaikka suostuisikin isä, niin minä en suostu.

HUSSO. Sinä? Sinäkö et suostuisi? Sepä kumma!

ANNA LIISA. Kuinka voisin suostua, kun en hänestä enää vähääkään välitä.
Enkä ole sen koomin välittänyt.

HUSSO. Sitä et voi tietää. Neljään vuoteen et ole häntä nähnyt, tuskin
muistat enää, minkä näköinenkään hän on. Annahan olla, kun Mikko
ilmestyy eteesi, niin pian sydämesi lämpenee uudelleen. Ei vanha rakkaus
ruostu.

ANNA LIISA. Minä en ikinä ole häntä rakastanutkaan. Lapsellisuutta se
vaan oli ja ymmärtämättömyyttä. Niin--lapsellisuutta vaan--ei mitään
muuta.

HUSSO. No noh,--ei väitetä. Pian se nähdään. Pian nähdään, kuinka tytön
käy. Vai sinä muka luulet kylmenneesi Mikolle! Semmoiselle pulskalle
pojalle! Niin, vaikka olenkin oma äiti, niin uskallan sanoa, ettei tämä
toinen ole kuin joutavanpäiväinen kyhnys hänen rinnallaan. Niin juuri:
joutavanpäiväinen kyhnys--vanha tallukka! ja hänen tähtensä sinä sitten
hylkäisit oman kultasi, sorjan ja kauniin Mikko pojan? Ehei, tyttöseni,
elä luule luuta lihaksi. Kyllä sinut Mikko aina Johannekselta valtaa,
siitä ei puhettakaan. Ja vaikkapa niitä olisi kymmenen Johannesta, niin
pian hän ne täältä pois hätistää. Ei siihen paljoa tarvita.

ANNA LIISA. Ja minä sanon teille, ettei se tapahdu. Elköön tulkokaan
Mikko tänne sitä varten, elköön ryhtykö niihin puuhiin, minä kiellän
sen. Jos hän vaan matkaansaa Johannekselle ikävyyksiä, niin--

HUSSO. Niin, mitä sitten?

ANNA LIISA. Minä en ikinä anna hänelle sitä anteeksi.

HUSSO. Annat mielelläsikin. Mikko kun sinua vähän hyväilee, niin sulaa
harmisi siihen paikkaan.

ANNA LIISA. Hänkö hyväilee minua? Ei koskaan! Ei koskaan!! Kuuletteko:
ei koskaan!!!

HUSSO. Aijotko sinä sitten tosiaan olla noin itsepintainen?

ANNA LIISA. Aijon!

HUSSO. Anna Liisa--minä varoitan sinua. Ajattele ensin vähän suhteitasi
ja päätä sitten vasta mitä teet. Saattaisi muuten kaikki käydä päin
mäntyyn.

ANNA LIISA. Kuinka niin? Mitä sillä tarkoitatte?

HUSSO. Tarkoitan niitä entisiä seikkoja.

ANNA LIISA. Mihin te tahdotte oikeastaan tulla? Mitä ne tähän kuuluvat?

HUSSO. Hyvinkin paljon.--Etkös jo käsitä?

ANNA LIISA. En. En ollenkaan käsitä.

HUSSO. Jos salaiset asiat tulisivat ilmi?

ANNA LIISA. Ilmi--? Kuinka ne nyt enää tulisivat ilmi. Johan siitä on
kulunut niin pitkä aika--neljä vuotta!

HUSSO. Vaikka neljäkymmentä. Ei se siitä riipu.

ANNA LIISA. Mutta millä tavalla ne tulisivat ilmi? Kun niistä ei tiedä
muut kuin me kolme--te molemmat ja minä.

HUSSO. Siinähän sitä onkin.

ANNA LIISA. Ettäkö te--? Ei, sehän on mahdotonta.

HUSSO. Miksikä niin mahdotonta? Sillähän me ainakin saisimme naimisesi
estymään Johanneksen kanssa. Luuletko, että hän huolii sinusta sitten
enää, kun kuulee minkälaisissa väleissä sinä olet ollut rengin kanssa?
Niin ylpeäluontoinen mies kuin Kivimaan nuori isäntä on.

ANNA LIISA. Ja te saattaisitte sen tehdä? Te saattaisitte mennä hänelle
sitä kertomaan? Teillä olisi sydäntä särkeä minun onneni?

HUSSO. Toisen ja paremman onnen saat sijaan. Usko pois, Mikko pitää
sinua kuin kultaa kämmenellä. Eikä tarvitse sinun silloin pelätä
ilmitulemista eikä mitään. Siinäkin suhteessa saat olla ja elää rauhassa
koko ikäsi. Niin että mene sinä vaan Mikolle, ja tee se heti, niin
vältät ikävyyksiä.

ANNA LIISA. Minä en voi! Ymmärrättehän sen itsekin, että minä en voi,
kun minä kerran rakastan toista enkä häntä. Hyvä Husso, minkätähden
minua kiusaatte suotta? Ette te kumminkaan missään tapauksessa menisi
sitä ilmoittamaan enempää Johannekselle kuin muillekaan. Sehän olisi
hirveän ilkeästi tehty. Ettekä te sillä mitään voittaisi. Sillä jos
Johannes minut heittäisi, en menisi ikinä naimiseen kenenkään
kanssa.--Eikö totta, te vaan uhkailette ilman aikojanne, koetatte minua
sillä säikyttää? Voi teitä, vanha mummo, kylläpä luulitte olevanne
viisas. Mutta minua ette saa narratuksi.

HUSSO. En, jumaliste, minä narraa. Tulet sen kohta näkemään, ellet vaan
hyvällä taivu.

ANNA LIISA. Minä en usko teitä, en sittenkään. Mikkokaan ei anna teidän
sitä tehdä. Odottakaahan, kun hän tulee, niin saatte kuulla.

HUSSO. Mikko ei pane vastaan, siitä olen varma. Ja toisekseen, ei minun
tarvitse siihen Mikolta lupaa kysyä. Jos hän viivyttelee ja sinä täällä
kiirehdit naimistasi toisen kanssa, niin menettelen omin päin, sen
mukaan kuin asian haarat vaativat.

ANNA LIISA. Ja te uskaltaisitte? Entä, jos siitä tulee pahoja seurauksia
itsellennekin. Niin juuri--ajatelkaapa vähän sitäkin seikkaa.

HUSSO. Mitä pahoja seurauksia siitä minulle tulisi? Ja vaikkapa
tulisikin, niin--yks' hävinneen kaikki! Kurjuutta olen kärsinyt koko
ilmoisen ikäni, en minä muutaman vuoden vankeutta pelkää, jos niiksi
käy.

ANNA LIISA. Mutta kun te ette saa siitä mitään etua? Sillä minä vannon,
etten mene Mikolle kumminkaan. Ennen--, ennen vaikka lopetan itseni.

HUSSO. Vai lopetat itsesi! Uskottele muita, elä minua. Et sinä
lopettanut itseäsi pahemmassakaan pulassa ollessasi, etkä sitä tee
nytkään.

ANNA LIISA. Minulla ei ollut silloin rohkeutta. Olin liian nuori. Mutta
nyt minulla on.

HUSSO. Sepähän sitten nähdään.

ANNA LIISA. Te olette kauhea ihminen, teillä ei ole sydäntä eikä
omaatuntoa.

HUSSO. Sinäkö puhut sydämestä ja omastatunnosta? Sinä, joka olet
murhannut lapsesi ja nyt kumminkin tahdot käydä kunniallisesta naisesta.
Petät sulhasesi, petät koko maailman. Ja puhut sitten vielä sydämestä ja
omastatunnosta.--Ha, ha, ha! Oikein minua naurattaa. Entä jos minun
omatuntoni pakottaa minua ilmituomaan totuutta? Mitäs siihen sanot?

ANNA LIISA. Menkää! Tehkää kuin tahdotte. Te tiedätte päätökseni.

HUSSO. Ja sinä siinä muka pysyt?

ANNA LIISA. Pysyn.

PIRKKO (tulee juosten sisään, paljain jaloin. Hän on noin 12-vuotias,
terävä ja vilkas). Anna Liisa, onko se totta? Sano pian, onko se totta?

ANNA LIISA. Mikä niin?

PIRKKO. Että sinua kuulutetaan ensi pyhänä? Isä ja Johannes siitä
puhuvat tuolla ulkona.

HUSSO. Ohoo--vai ollaan sitä jo niin pitkällä! No, no! tänäpäivänä on
vasta perjantai. Vielä on matkaa pyhään. Hyvästi, Anna Liisa, hyvästi!
(Menee.)

PIRKKO. Sano nyt, sano! Onko se totta?

ANNA LIISA. Voih--! Enhän minä tiedä. (Menee luomapuille, pyörähyttää
niitä muutamia kertoja.)

PIRKKO. Tiedätpäs, elä narraa. Koska kuulin, kun Johannes sanoi, että
olette yhdessä tuumanneet.--Tuleeko tänne sitten paljon vieraita, Anna
Liisa?



Pages: | 1 | | 2 | | 3 | | 4 | | 5 | | 6 | | 7 | | 8 | | 9 | | 10 | | Next |

Main -> Canth, Minna -> Anna Liisa; Kotoa pois

IHTIANDR - is a site with thousands books on English for free reed and download